Sunnuntaina sain älynväläyksen ja päätin kokeilla juuri ostamaani trimmeriä kaislikon harventamisessa. Homma tyssäsi aika nopeasti siihen, kun vasen jalkani (eli tämä temppuileva koipi) jäi kiinni pohjamutaan. Voit arvata, että se teki kipeeä kun samalla olin kääntymässä trimmerin kanssa toiseen suuntaan. Kipu oli todella viiltävä ja ehdin jo ajatella, että nyt otettiin sitten sellaiset kolme viikkoa takapakkia.
Nilkutin pettyneenä saunaan ja päätin yrittää hieroa jalkaa lämmössä. Tässä vaiheessa huomasin, että lonkankoukistajani oli todella kireä. Saunasta päästyäni aloitinkin infernaalisen lonkankoukistajan venyttelyn. Se kinnasi todella kovaa vastaan. Aamulla jalka tuntui täysin erilaiselta, ei hyvältä mutta paljon paremmalta. Jotta asiat eivät menisi liian hyvin, löin vielä maanantaina oikean jalan polven vetokoukkuun. En ikinä pidä koukkua autossa paikoillaan, mutta nyt olin roudaamassa fillaria takaisin kotiin mökiltä. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että antaa olla. Pitäkää tunkkinne – juoksut on juostu, alan tekemään jotain muuta. Alan ryyppäämään?
Kävin kuitenkin maanantai-iltana vajaan 4 km:n kävelylenkillä koiran kanssa. Lonkankoukistaja kipeytyi lähes heti ja jouduin taas pitämään venyttelytaukoja, mutta kipu ei onneksi ollut lähelläkän viimeviikkoista. Eli jonkinlaista edistystä huomasin venyttelyn tuottaneen. Paistaa se aurinko näköjään välillä myös risukasaan.
Tiistai-aamuna nousin aikaisin ja lähdin heti aamupalan jälkeen pyörälenkille. Tällä kertaa ehdin kahdessa tunnissa ajaa runsaat 45 km, kunnes oli aika palata tukikohtaan lastenvahdiksi. Jalka ei oireillut millään tavalla. Jännä juttu, että kävely sattuu, mutta pyöräily ei tunnu jalassa ollenkaan. Tästä innostuneena kävin vielä illalla koiran kanssa lenkillä. Nyt pystyin kävelemän venyttelemättä, mutta tunsin edelleen painetta lonkankoukistajassa. Olin jo aikaisemmin päivällä yrittänyt saada ajan urheiluhierojalta, mutta hän oli vielä tämän viikon lomalla. Päättelin, että tätä vaivaa ei enää saada kuntoon pelkästään neuloilla ja Juhan af Grann -tyylisillä laastareilla (Active Patch 4U -laastarit). Olisin saanut ajan vasta ensi viikon torstaille, joten soitin vielä Eurofysioon ja onnistuinkin saamaan ajan tälle päivälle. Onneksi sain, sillä nyt taitaa Trikoomiehellä mennä molemmat aikaisemmat hierojat vaihtoon....
Siellä pääsin Bob Hoskinsin kaksoisolennon mankeloitavaksi. Neuloja pistelevä hierojani on ehkä ollut liian varovainen ja hieronut liian pinnallisesti. Bob-setä ei arkaillut. Tärkeintä oli kuitenkin se, että hän myös taitteli jalkojani eri suuntiin pystyäkseen paremmin kartoittamaan mitkä alueet kaipaisivat hierontaa. Tätä ei ole kukaan aikaisempi hieroja tehnyt. Ovat vain hieroneet sitä aluetta jonka olen luullut olleen syypää kipuihin. Bob nosti vasemman jalkani ylös ja sanoi heti, että lonkankoukistaja kinnaa todella kovaa vastaan. Jalkani nousi ylös n. 20° liian vähän. Sitten väännettiin jalkaa sivulle, ylös ja alas. Välillä meinasi itku tulla, mutta tunsin olevani osaavissa käsissä. Bob näyttää olevan myös kuntohoitaja, joten hän tietänee näistä jutuista ehkä enemmän kuin normihieroja? Välillä Bob makasi koko painollaan selkäni päällä ja luulin päätyväni kahteen palaan, kun hän veti selkää toiseen ja jalkoja toiseen suuntaan.
Sitten oli luvassa pakara, joka oli aivan totaalisen jumissa ja kireänä. Bob mankeloi ja paineli ja minä yritin olla ääntelemättä liikaa. Tuo nyt kuulosti vähän kinkyltä, mutta vika on lukijan sairaassa mielikuvituksessa. ;) Tunsin miten pakara vapautui jännityksestä. Olon keveys.
Sitten taas ukko ympäri pöydällä ja pientä lonkankoukistajan venytystä. Bob piteli kiinni jaloista ja minä yritin painaa polvea ylöspäin. Tämän jälkeen Bob totesi, että jalkani nousi 15° aikaisempaa korkeammalle. Great success!
Minun täytyy kuitenkin jatkaa pakaran ja lonkankoukistajan venyttelyä. Sovimme, että käyn torstaina tai perjantaina kävelylenkillä kokeilemassa miltä jalka tuntuu. Jos se ei ole kipeä, niin voisin viikonloppuna tehdä lyhyen juoksulenkin. Mutta en saisi mennä mäkiseen maastoon, ettei lonkankoukistaja joudu heti liian koville. Silmäni loistivat. Lenkille? Juoksemaan? Minä? Nyt viikonloppuna? Varasin jo alustavasti maanantaille uuden ajan, sillä tämä voi vaatia vielä toisen käsittelykerran.
Tämän on nyt pakko toimia, sillä olen luvannut olla ajamatta partani kunnes olen taas juoksukunnossa. Eipä siinä mitään, mutta partani näyttää kapisen supikoiran turkilta ja kutiaa aivan järkyttävästi.
Tunnelin päässä on nyt valoa. Toivottavasti se ei sammu viikonloppuna. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa.
